Pellavaa, blogi 50/17

Kadonnutta kansanperinnettä on pellavanviljely. Silmiin osui Martat-lehdestä 4/2016 kuvallinen juttu aiheesta Pellava vaihe vaiheelta. Siinä todetaan, että Suomessa pellavankasvatus kuihtui 1960-luvulla. Palaan lopussa lapsuusmuistoihin, mutta katsotaan ensin viljelyn vaiheet.

1. Kylvö ja korjuu. Kylvö samaan aikaan kuin muut viljakasvit. Korjuu nyhtämällä elo-syyskuussa.

2. Kuivatus. Lyhteenä tai seipäällä.

3. Rohkiminen. Siemenkodat ja lehdet irroitetaan kasvin varresra erityisellä rohkalla. Voi myös käyttää nuijaa tai varstaa.

4. Liottaminen. Tällöin kasvin puumaiset osat irtoavat pellavakuidusta. Suoritettiin ennen järvessä.

5. Uudelleen kuivatus. Ei kuitenkaan rutikuivaksi.

6. Loukutus. Välineenä loukku. Puumainen osa – päistäreet – karisee pois.

7. Lihtaus. Lihta irrotaa tappurat ja karkeat kuidut eli rohtimet.

8. Häkilöinti. Lihdattu nippu vedetään häkilän, kuin kamman läpi. Erotellaan hieno, pitkäkuituinen aivina.

9. Harjaus. Harja on herkkutatin muotoinen. Sianharjakset kiinnitettiin ennen pihkalla.

10. Kehruu ja kutominen. Rukilla aivina kehrätään sileäksi langaksi, josta kudotaan liinavaatekangasta. Rohtimesta syntyy karkeampaa kangasta.

Noita kaikkia välineitä löytyi lapsuuskodistani. Mökkini ullakolla on vieläkin vanhat kangaspuut, joista olen löytänyt vuosiluvun 1900. Se oli vuosi, jolloin isäni äiti Tyyne Maria tuli kotitalooni Lammille emännäksi. Hänet muistetaan ahkerana pellavankutojana. Siihen aikaan elettiin täysin omavaraisesti. Ruoat ja vaatteet piti laittaa koko joukolle. Pellavasta valmistettiin itse kaikki miesten paidat, naisten hameet, lakanat, pyyhkeet sekä talon säkit. Pellava tuotti emännälle paljon huolta. Oli huolehdittava riittävästä pellavan kylvöstä, pellavavainiota oli kitkettävä rikkaruohoista ja harvennettava. Se oli aina savusaunan takana reunassa, mistä oli lyhyt matka liotuspaikalle, Pihlajalammelle. Muistan, että lammessa oli pystyssä liotuskeppejä ja rannassa kuivatushaasioita.

Ensin siis pellavat revitään, rohkitaan ja kuivataan. Sitten siitä saadaan seuraavan vuoden siemenet. Sen jälkeen pellavat viedään järveen likoamaan. Viikon kuluttua ne kuivataan haasialla ja tuodaan pellavasaunaan puhdistettaviksi. Miehet yleensä suorittivat pellavan loukutuksen, mutta lihtauksessa ja sitomisessa oli naisväkikin mukana. Pellavasaunaan mentiin aamulla hyvin aikaisin. Tapana oli, että jo ennen aamukahvia oli kullakin puhtaita pellavia yksi palmikko, johon menee 30 sormaista.

Syystalvella sitten kehrättiin niin loimi- kuin kudelangatkin. Laskiaisesta alkoi kankaan kudonta, joka tiedettiin olevan Maija-mummun mieliharrastus. Vuoden tarve oli 100 kyynärää, niistä osa 4-vartista pellavakangasta, osa hurstia ja osa 2-vartista ns. piikkoota, aina 30 kyynärää kutakin. Käsitöihin riitti aikaa kuitenkin vain iltapuhteella.

Tämä oli osa isäni muisteluita, joita kirjoitin mustiin, kun mummuni kuoli kesällä 1961. Katsotaanpa vielä muitakin talon emännän töitä. Piti huolehtia väen vaatteista. Ne siis kaikki valmistettiin kotona. Lampaita oli pidettävä noin 30 kappaletta. Emäntä huolehti, että niille taitettiin lehtiä 7 haasiallista kesässä. Hän tiesi, että lehtien taitto oli suoritettava alakuulla, muutoin eivät lampaat niitä syöneet. Villan karstaus, kehräys ja kutominen suoritettiin syystalven puhdetöinä. Niin valmistuivat monet talvivaatteet: villapaidat, tumput, sukat ja lasten vaatteet.

Ruoan laittamisessakin oli huolensa. Talossa oli oma jalkamylly, jossa jauhettiin vilja. Leipä valmistettiin kaikki kotona. Happamet ruisleivät leivottiin kahdesti vuodessa: syksyllä talven varalle ja keväällä jäiden aikana kesäksi. Kuivunut leipä ei homehtunut kesälläkään. Sananpartena oli: Mitä pienmpi kuu, sitä suurempi leipä. Emäntä tiesi, että leipominen oli suoritettava uudenkuun aikan, täydenkuun aikana se ei kunnolla noussut. Erikoista herkkua oli perunaa isältävät ‘varikakot’ eli varilimput. Myös on kiitelty emäntää ohrahiivaleivästä, joka omavalmisteisen kotivoin kera on ollut maukasta.

Ruokapöydässä oli vielä perunoiden ja tuoreen voin ja piimän ohella lampaan tai sian lihaa. Syksyllä teurastettiin lampaita, ja niiden liha savustettiin ja kypsennettiin svusaunan orsilla. Hyvänä jälkiruokana oli ohraryynivelli, joka keitettiin takkatulessa ‘raakupadassa’. Vain jouluksi ja juhlapäiviksi valmistettiin saunapalvattujen siankinkkujen ohella lanttulaatikkoa, rusinakeittoa sekä joulusahti, joka tehtiin savusaunassa valmistetusta maltaista puisessa kuurnassa.

Tuolloin v. 1900, kun Tyyne Maria tuli emännäksi, jäi vanhaisäntä Juha Henrik ja hänen toinen vaimonsa Miina syytinkiläisiksi. Lisäksi talossa oli vielä isännän 3 veljeä ja 5 sisarta. Väkeä oli siis täysi tusina. Talon vanhempi polvi siirtyi vähitellen muualle, mutta kun sitten syntyi omiakin lapsia, ei väkiluku talossa juuri vähentynyt. Välistä poikkesi taloon räätäli, suutari, jopa seppäkin, jolloin emännän ruokapöydässä oli enemmänkin syöjiä. Usein talvisin ja keväisin annettiin talosta yösija ja ruokaa monille metsä- ja uittotyömiehille. Tiedetäänpä talossa olleen jopa 32 henkeä vierasta väkeä yöpymässä pirtin pahnoilla, ja tallissa 8 hevosta. Sai emäntä silloin keittää takkatulella suuren keiton ja valmistaa koko joukon evästä.  Lisäksi herroja ja työnjohtajia kestittiin oikein kamarin puolella.