Tie Tampereelle 1918 -dokumentti saapuu Parkanoon

Tie Tampereelle 1918 -tekijäkaarti eli historiantutkija Tuomas Hoppu, ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Tapio Kalliomäki ja näyttelijä Ahti Jokinen Amurissa, vanhalla työläisasuinalueella.

Ei tarvinnut paljoa paikkoja miettiä, kun ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Tapio Kalliomäki aloitti emeritusprofessori Heikki Ylikankaan kuuluisaan sisällissotatutkimukseen perustuvan Tie Tampereelle 1918 -dokumentin kuvaukset. Syntyperäisenä tamperelaisena hän oli vieraillut mielessään eri kohteissa jo aikanaan lukiessaan 25 vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa.
Tieto-Finlandian saaneeseen ja etenkin Ylikankaan kotiseudulla Etelä-Pohjanmaalla kohauttaneeseen teokseen ei ollut kukaan dokumentintekijä tarttunut, joten Kalliomäki päätti tehdä sen itse. Hän otti yhteyttä historioitsijaan vuonna 2013, ja niin alkoi huhtikuussa ensi-iltansa saaneen elokuvan työstö.
Kalliomäki tiivisti yli 500-sivuisen kirjan tekstin ensin 216 sivua pitkäksi käsikirjoitukseksi, jota piti lyhentää vielä reilusti. Lopputulos oli 64 sivua pitkä.
– Meinasi tulla veikkoennalamainen olo. Heikki Ylikangas kyllä tarkisti tekstin ja antoi vinkkejä ydinasioista.
Lopulta Kalliomäen hankkeesta ei syntynyt vain dokumenttielokuvaa, vaan Tie Tampereelle 1918 muovautui myös radiodokumentiksi ja kirjaksi. Kirjan loppuosasta löytyy kuvat Pirkanmaan sisällissotamuistomerkeistä.
– Parkanossa punaisten ja valkoisten muistomerkit on toteutettu hienosti, sillä ne sijaitsevat kirkon pääovien luona molemmin puolin.
Parkano on muutenkin dokumentin kannalta merkittävä paikka. Kirjastossa torstaina pidettävä elokuvaesitys on maakuntatasolla ensimmäinen laatuaan.

Ymmärrys ei tuomitseminen

Dokumentin asiantuntija on historiantutkija Tuomas Hoppu, jonka erityisalaa ovat Suomen historian vuodet 1914–1918. Hopulta on ilmestynyt useita sisällissotaa eri näkökulmista käsitteleviä teoksia, ja hän on toiminut asiantuntijajäsenenä Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä.
– Historia ei ole koskaan yksiselitteistä. Sen tutkiminen on kuin palapeliä kokoaisi ihmisiin ja tapahtumiin perehtymällä. Etukäteen ei voi tietää, millainen kuva paloista rakentuu.
Sisällissodan kuva on Hopun mukaan monisyinen. Hän sanoo, että tutkijan on pysyttävä neutraalina. Hänen tehtävänsä ei ole tuomita.
– Ymmärrän siksi sisällissodan molempia puolia. Joskus mietin, ymmärränkö jopa liikaa. Pitäisikö lakata ymmärtämästä?
Dokumentti koskee myös Parkanoa ja siihen sisällissodan aikana kuulunutta Kihniötä. Monet alueen asukkaat osallistuivat sotatoimiin ja menettivät henkensä.
Hoppu kertoo 100–150 parkanolaisen valuneen punaisten puolelle. Enemmistö kuului Ikaalisten tai Kurun punakaartiin. Punaisten perheitä taasen lähti Tampereelle pakolaisiksi, ja osa heistä päätyi Tuomiokirkon eli silloisen Johanneksen kirkon suojiin. Parkanosta paettiin sotaväenotonkin takia.
– Parkanohan oli varsin punainen pitäjä, sillä vuoden 1917 eduskuntavaaleissa sdp sai 66 prosentin kannatuksen.
Valkoisten ja punaisten riveissä taistelleet parkanolaiset kohtasivat toisensa ilmeisesti ainakin Epilän taisteluissa maalis–huhtikuussa 1918.
Kalliomäki sanoo, että kierrellessään Hopun kanssa dokumentin kuvauspaikkoja Tampereen lisäksi muissa Pirkanmaan kunnissa ja Etelä-Pohjanmaalla ei käsikirjoitusta olisi välttämättä tarvittu. Teksti olisi tullut suoraan muististakin.

Runojen näkökulma koskettaa

Jos Tuomas Hopun avulla dokumenttiin saatiin asiantuntija ääni, niin Kalliomäen mielestä näyttelijä Ahti Jokinen toi mukanaan syvyyden. Jokinen on elokuvan kertoja, ja hän lausuu Viljo Kajavan sisällissota-aiheisia runoja.
Kajava oli alle 10-vuotias poika Tampereen taistelujen aikana. Ehkä siksi hänen näkökulmansa iskee syvälle koskettavuudessaan ja yksinkertaisuudessaan.
Kihniöstä kotoisin oleva Jokinen kertoo muistavansa, kuinka sisällissodasta puhuttiin hiljaa ja selän takana hänen lapsuudessaan. Isoäiti pysyi täysin vaiti, vaikka hänen miehensä eli Jokisen isoisä vietiin muiden punakaartissa olleiden antautuneiden joukossa Tampereelta ensin Lahteen Fellmanin pellolla sijainneelle väliaikaiselle vankileirille ja sieltä Tammisaaren vankileirille.
Raavas mies palasi vankileiriltä 52-kiloiseksi kuihtuneena. Karumpi kohtalo oli isoisän veljellä, joka Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokannan mukaan kaatui Tampereella huhtikuun alussa 1918. Sukulaiset kertoivat isoisän veljen ammutun Tampereen Teatterin rappusille.
– Mikä on se ihme ja kumma, mikä on se ristipaine, että tästä aiheesta on ollut tuskallista puhua?
Tavallaan Heikki Ylikangas antoi tähän vastauksen Tie Tampereelle -kirjansa esipuheessa, jossa hän kuvaa sisällissotaa tutkivien kiirastulta yhtäältä ammattietiikan, toisaalta vahvan sosiaalisen paineen vuoksi: Edellinen velvoittaa kertomaan totuuden, jälkimmäinen vaati vaikenemaan tai valikoimaan.

Tie Tampereelle 1918 -dokumentti kirjastossa to 27.9. klo 19. Paikalla dokumentin tekijöitä.