Pultava, blogi 21/17

Pultavan taistelu käytiin 28.6.1709 Venäjän ja Ruotsin välillä. Se oli suuren Pohjan sodan ratkaiseva taistelu. Taistelun sanotaan päättäneen Ruotsin suurvaltakauden.

Ehkä siksi saimme kirjakerhossa luettavaksemme kirjan Peter Englund: Pultava. Ruotsinkielinen alkuteos on ilmestynyt 1988 ja kirjan on kohta sen jälkeen suomentanut Seppo Hyrkäs. Siinä on 283 sivua tarkkaa sodan kuvausta, missä tulee esille lukuisa joukko henkilöitä, etupäässä ruotsalaisia. Siellä on sotureita, ajureita, kirjureita, pappeja, kenraaleita ja palvelusväkeä, välskäreitä, pöydänkattajia, juomanlaskijoita. Joukkoa johtaa kuningas Kaarle XII, komentajina Carl Gustav Rehnsköld ja Adam Ludvig Lewenhaupt. Venäjän puolella on taas vastassa Pietari Suuri päällikköinään Seremetov ja Mensikov.

Erikoista oli se, että monella oli mukana vaimo ja lapsiakin sekä kaikenlaista omaisuutta, huonekalujakin. Taistelukohtaukset olivat kuin näytöstilaisuuksia, mukana oli torvensoittajat ja lipunkantajat. Kuningas oli haavoittunut jo aikaisemmin, häntä kantoi 9 miehen saattue tai kuljetti hevosiin liitetty paariosasto. Mukana oli suuri määrä palvelijoita, hopeankiillottajia, pöydänkattajia ja tiivis henkivartiokaarti, joka ympäröi kuninkaan niin, että mahdollinen luoti aina osui vartijoihin. Silti kuningasta kuljetettiin joukkojen edessä ja hän määräsi taistelun kulun.

Ehkä valitsen tekstistä satunnaisesti joitakin sitaatteja, näin saadaan käsitys sen ajan taistelusta. Sivulla 167 on pitkä virke: "Ja tasangon toisella puolella nopeasti marssiva ohut sininen rintamalinja: lepattavat sotaliput, aseiden ja varusteiden kalina, kilisevä ääni, joka syntyi korkealla lentävien kuulien ja sirpaleiden iskeytyessä pistimiin ja keihäänkärkiin, rumpujen kumea pärinä, pillipiiparien ja torvensoittajien lasinohuet soinnut; kovat huudot: vihaiset käskyt, korahdukset ja epäinhimilliset kuolinkiljahdukset, jotka saavat jyrisevän auringonhalkoman taivaan pirstoutumaan entisestään; miehiä jotka kaatuvat, nääntyvät, kompastelevat, raivoavat, hoippuvat, ontuvat, lyyhistyvät tai sinkoutuvat auringon lämmittämään maahan; suihkuava veri ja irtirepeytyneet jäsenet; maassa punaisten huntujen peittämiä vääntyneitä myttyjä, vaikeasti tunnistettavia tahmaisia ihmisruumiin palasia, kihiseviä suolia ja suuria  allikoita mustuvaa verta; ja ohut sininen rintama, joka jatkaa eteenpäin, eteenpäin, paksussa tupruavassa savussa ja peittyy sen alle."

Tuossa oli pitkällä virkkeellä kuvattu se, mitä kirja on kannesta kanteen. Taistelun draamallista puolta kuvataan sivulla 159: " Jokaisella rykmentillä oli oma soittokuntansa, johon kuului dulzianinsoittajia, skalmeijanpuhaltajia, pillipiipareita ja rumpaleita. Nämä olivat sonnustautuneet koreisiin univormuihin, joihin kuului roppakaupalla kaluunoita, ripsuja ja hopea- tai kamelinkarvapunoksia... Kaikki nämä värit, puvut, koristellut liput ja musiikin tahtiin suoritetut taidokkaat liikkeet olivat osa sodan kaunistelua. Sodalle annettiin esteettisiä ulottuvuuksia, sodasta tuli taideteos... Sama taipumus sävytti upseeriston kielenkäyttöä. Vastustajan tulittamista kutsuttiin 'kestitsemiseksi mustikoilla', tykistö 'soitteli hauskasti' ja vihollisen kanssa 'huviteltiin'. Vastustajaa 'hutkittiin selkään' tai 'piiskattiin'...  Siinä ruumiillistui aateliston unelma hyvästä ja kauniista sodasta, mutta sotalippujen silkkiä taahrasivat aivonkappaleet ja lihanriekaleet ja univormujen kauniit housut täyttyivät verestä ja ulosteista."

Joitakin suomalaisiakin sotilaita löytyy. Sivulla 156 mainitaan Vehkalahdella syntynyt kapteeni Gustaf Gadde: " Hän oli liittynyt kaartiin jo 14-vuotiaana. Narvassa hän oli miehineen siepannut useita venäläisten sotalippuja ja ollut vähällä menettää henkensä... Nyt Gadde oli taas ryöstetty vaatteineen kaikkineen ja unohdettu alastomana ja silvottuna ruumiiden joukkoon. Illan tullessa joku oli löytänyt Gadden ja vienyt hänet välskärin luo. Kaksi luotia oli yhä hänen kehossaan muistona taistelusta."

Sodan jälkitunnelmia kuvaa sitaatti sivulta 228: " Taistelukenttä oli kammottava näky. Noin 9000 kuollutta ja kuolevaa ja lukematon määrä tapettuja hevosia. Ne kaikki lojuvat sikin sokin suhteellisen pienellä alueella: kentillä, metsiköissä, puiden lomassa, rotkoissa, kaikkialla... Kuolleet ihmiset makasivat päällekkäin groteskisti kohoavissa pinoissa tasangolla, jolla apokalyptinen suurtaistelu oli käyty. ' Siellä lojuvat rummut ja soittimet, viirit ja patarummut ja liput, musketit, karbiinit ja kiväärit, keihäät ja pistimet.' Taisteluun otti osaa 19700 ruotsalaista ja näistä kaatui noin 6900."

Kirjan lopussa mainitaan, että Suomelle Pultavan häviö merkitsi alkua Venäjän tuhoisalle hyökkäykselle Suomeen. Tämänhän meidän historiamme tuntee ison vihan aikana (1713-21). Tuolloin erikoisesti Pohjanmaalla tekivät venäläiset kasakat paljon tuhoja. Omasta sukuhistoriasta tulee mieleen Kurun talo, josta koko pitäjä on saanut nimensä. Kurun talon perustajat olivat esi-isiäni. Sinne tuli 1562 Lauri Simonpoika Kangasalan Suoraman kylästä. Hän otti nimekseen Kurunen. Venäläiset kuitenkin polttivat talon heinäkuussa 1716, Kuitenkin puustellin lampuoti Jooseppi Heikinpoika rakensi talon uudelleen. Joosepin sisaruksista Yrjö oli vävynä Kovasella, Heikki kalastajana Muroleessa (seuraava esi-isä), Martti Lannetan isäntänä ja Erkki Virtain Kurkelassa.  

Venäläiset olivat myös hävittäneet Kurusta erämaatalo Puntasen. Kun sille myönnettiin verovapaus, päätti Muroleessa asuva Juha Heikinpoika muuttaa Puntaselle 1752. Puntanen oli siis ehtinyt olla 30 vuotta autiona. Kuitenkin Heikki lastensa kanssa raivasi sen asuttavaksi. Seuraavassa polvessa sitten Juho Juhonpoika ( s. 5.6.1742) raivasi Puntasen alueen itästä osaa, jolle hän antoi nimen Lammi. (Se on juuri syntymäkotini.) Tämä Juho joutui vielä vanhoilla päivillään Suomen sodan aikana kyyditsemään venäläisiä kasakoita kohti pohjoista. Hän pääsi kuitenkin pakenemaan takaisin, kun hänellä oli hyvä hevonen. 

Sotia on siis maassamme ollut joka sukupolvessa. Ehkä tulee vielä tilaisuus jatkaa oman isäni sotamuistojen tutkimista.

Yläri Facebookissa