Purkukiista, blogi 25/18

On mielenkiintoista seurata, miten lukiorakennuksemme purkukiista etenee. Viimeksi kerroin uutisesta, joka oli 25.10. otsikolla: Lukion purkamiseen haetaan pakottavaa syytä. Siinä kerrottiin, että rakennuksen suojelupäätös oli vuodelta 2016. Maakuntamuseo edellyttää, että purkamiselle pitäisi olla pakottava syy. Asiassa hämmästyttää se, että silloin toki olivat jo tiedossa uuden koulukampuksen piirustukset ja suunnitelmat.

Sitten 1.11. kirjoitti Reijo Ojennus kysyen: Tehtiinkö koulukampuksen miljoonainvestointi turhaan? Siinä pelätään, että homeen aiheuttamat mikrobit kulkeutuvat vaatteiden mukana uusiinkin tiloihin. Vain yhden opettajan virassa toimineen olen kuullut olevan tälle homeelle allerginen. Asia poiki lisää kommentteja. Salme Törmä totesi 6.11.  ansiokkaasti: ihan purematta ei niellä. Vielä Aino Rimppi jatkaa: pakottavana syynä hätiköity nuijankopautus. Siinäkin jutussa on monta järkevää kysymystä.

Minä olen työskennellyt lukioissamme 32 vuotta, niistä viimeiset 10 vuotta tässä purku-uhan alla olevassa talossa. Alkuperäinen “puupää”-rakennushan purettiin, vaikka siellä ei ollut merkkiäkään homeesta. Muistan hyvin, kun 1990-luvulla ensin siirrettiin fysiikan opetus parakkirakennukseen. Sieltä seurasin, kun silloinen kaupunginjohtaja vihki uuden hissilaajennuksen käyttöön, minkä jälkeen lukio muutti näihin ‘uudistettuihin’ tiloihin. Kuljetin itse kaikki fysiikan opetusvälineet peräkärryllä talon kellarikerrokseen, mihin fysiikan luokka tuli.

Fysiikan opettajana käytin paljon aikaa demonstraatioiden suunnitteluun ja valmisteluun. Periaatteeni oli, että jokaisella oppitunnilla piti olla joitakin havaintovälineitä, joilla esitin demonstraatioita fysiikan ilmiöistä. Ne vaativat joskus pitkänkin valmisteluajan. Usein melkein asuin koko viikonlopun kellarikerroksessa valmistellen seuraavien tuntien esityksiä. Vain yksi kurssin kohta oli sellainen, jota ei voinut laitteilla havainnollistaa. Se oli ‘kineettinen kaasuteoria’. Muistan, kun kerran tarkastajakin tuli yllättäen seuraamaan tuntiani. Olin tuota tuntia varten itse kehitellyt menetelmän, missä tietokoneohjelman avulla tutkittiin heiluriliikettä. Sain kokeet hyvin onnistumaan ja jälkeenpäin tarkastaja kommenteissaankin ylisti opetustani innostavaksi. Mitään homeaistimuksia en koskaan havainnut. Mieleen jäi vain kellarikerroksen kylmä lattia, kun joskus työkursseilla jouduin seisomaan siellä neljäkin tuntia ilman taukoa.

Kerron sitten Kankaanpään Yhteislyseosta, jota kutsuttiin myös ‘Sevio-opistoksi’. Olin tässä koulussa opettajana pari vuotta 1960-luvulla. Koulun historiasta ovat Martta ja Veikko Sevio tehneet kirjan “Kankaanpään Yhteislyseo 1928-1974”. Siteeraan kirjaa hieman kohdasta, missä kerrotaan sodan jälkeisestä koulun laajennuspuuhasta: “Rakennusluvan ja -aineiden saanti oli vaikeata. Johtokunnan kokouksen (1945) valitsemina Vihtori Joutsenlahti ja rehtori Veikko Sevio menivät Helsinkiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön ajamaan asioita. Paitsi rakennuslupaa piti saada myös lupa tehdä rakennus punaisesta tiilestä, koska lyseon entinen, sementtitiilinen rakennus oli sangen kylmä, Martta Sevio muisteli, miten hän oli asiain onnistumisesta niin tärkeä, että meni omin kustannuksin mukaan Helsinkiin. Hän odotteli jännittyneenä eteisessä, kun miehet olivat ministerin puheilla. ‘Tuliko punaista tiiltä, tuliko lupa?’ hän hätääntyneenä kysyi totisen näköisinä ministerin puheilta tulleilta miehiltä. ‘Lupa tuli, mutta sementtitiilisestä’, kysyjä kuuli ja sanoi: ‘Nyt menen minä.’ Hän meni ja kuvaili ministerille niin värikkäästi oppilaiden tunteja pakkasilla palttoot yllä, karvalakit päässä ja kintaat käsissä sementtiluokan kylmyydessä, että ministeri viimein sanoi: ‘No, tehdään punatiilestä’, ja sai lämpimät kiitokset. Rakennus- ja punatiililupa saatiin 20.2.1945.”

Tuo koulutalo palveli niin kauan kuin Sevioiden pariskunta eli. Martta Sevio kuoli 1993 ja Veikko pari vuotta myöhemmin. Muistan, kun ajelimme Kankaanpään halki syksyllä 1995. Silloin oli koulutalosta vain rauniokasa jäljellä. Kaivinkone oli tehnyt tehtävänsä. Pysähdyimme oikein katsomaan raunioita. Niiden ympärillä lenteli vanhoja paperinpalasia, joista pilkisti tuttuja nimiä. Pöytälaatikoihin tai kaappeihin oli jäänyt koepapereita, jotka nyt leijailivat raunioiden yllä. Tähän voi vain todeta latinaksi “Sic transit gloria mundi.” (Niin menee pois mainen kunnia.)