Missä muut eivät ole käyneet

Eero Keskinen ja arktisten alueiden retkistä kertovat kirjat. Keskinen on kotoisin Teiskosta, mutta kesämökki on sijainnut Parkanossa vuosikymmenten ajan. Alkuvuodesta hänestä tuli virallisesti parkanolainen.

Kohta 40 vuotta sitten, kesällä 1979, lehtiä ja televisiota myöten seurattiin Suomen Ladun jäätikkövaellusretkikunnan matkaa Huippuvuorilla. Retkikunnan tarkoitus oli taittaa hiihtäen ja jalan satoja kilometrejä ja kavuta suurimmalle vuorelle, 1 717 metriä korkealle Newtontoppenille.
Retkikunnan johtajana toimi Eero Keskinen. Nelihenkinen ryhmä lähti heinäkuun alussa Helsingistä junalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Kilpisjärvelle. Sitten matka jatkui Norjan Tromssaan, josta lennettiin Huippuvuorten Longyearby-keskukseen.
Heti alussa retkikunnan radisti joutui vetäytymään vaelluksesta viime hetken muutosten takia. Näin ollen matkaan kohti 79. leveysastetta lähdettiin ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.
– Suksina oli Järvisen lasikuitusukset, jollaisilla rajavartiosto oli hiihtänyt jo muutaman vuoden ajan. Navigointiin käytettiin suomalaista marssikompassia.
Mukana kuljetettavaa tavaraa oli miestä kohden noin 50 kiloa. Pääravinnonlähde oli savusilava, jota oli varattu neljä kiloa kullekin retkikuntalaiselle. Lisäksi ruokatarvikkeista löytyi esimerkiksi 4 kiloa jauhoja ja ryynejä, 3,5 kiloa voita, 2 kiloa leipää, kilo sokeria, vitamiinitabletteja, suklaata ja kahvia.
Lisää energiaa poltettavaksi tuli myös retkikuntalaisilta itseltään. Ennen matkaa painoa piti nostaa viitisen kiloa.
Arktisen alueen heinäkuinen aurinko helotti niin voimakkaasti pilvettömältä taivaalta, että kaikki retkikuntalaiset saivat syvän päivetyksen vahvoista suojauksista huolimatta. Vaeltaminen oli raskasta välillä hyvinkin lumisohjoisessa maastossa. Vaikeimmissa oloissa kilometrejä kertyi päivässä vain 8, parhaimmillaan noin 30.
Vaelluksen 10. päivänä, 14. heinäkuuta, retkikunta seisoi Newtontoppenin huipulla. Mitään virallisia lippuja tai viirejä heillä ei ollut mukana, joten metallinen kattilan jatkovarsi ja yhden ryhmän jäsenen huivi toimivat merkkinä kolmikon saavutuksesta.

Vanhojen jälkien poikki

Keskinen kertoo, että häntä on vaivannut Lapin-kuume jo aivan nuoresta pitäen. Jossain vaiheessa Lappi kävi kuitenkin ahtaaksi, sillä maastossa tuli pitkiäkin ihmisletkoja vastaan. Keskisen mielestä yksin on paras tapa vaeltaa. Hän ei mielellään kulje vanhoja jälkiä pitkin, vaan korkeintaan niiden poikki.
Tästä syystä hän alkoi pohtia autioimpiin erämaihin suuntautuvaa retkeä.
– Halusin tavoittaa jotain semmoista, jossa muut eivät ole käyneet. Etsi nyt sitten sellainen paikka maapallolta, kun kuussakin on käyty.
Keskinen sai kuitenkin Suomen jäätutkimuksen uranuurtajalta professori Erkki Palosuolta vihiä, että Huippuvuorten jäätiköltä löytyi vielä koskemattomia alueita. Palosuo avusti retken suunnittelussa, sillä kaikki retkikuntalaiset olivat ensikertalaisia.
Matkat arktisille alueille eivät jääneet yhteen kertaan. Huippuvuorille Keskinen palasi kahdesti, sekä valloittamaan saariston toiseksi korkeimman vuoren Perriertoppenin että valokuvaamaan yksin jääkarhuja. Ensimmäisellä reissulla jääkarhuhavainnot rajoittuivat nimittäin pelkästään jälkiin.
– Sen verran olen jääkarhuja nähnyt, että voin sanoa niiden useimmiten menevän ihmisten ohi eikä mitään hätää ole. Jos hiihtäessä näkee jääkarhun, niin pitää heittää hieman mutkaa. Jos jääkarhu alkaa tulla kohti, niin on lähdettävä poispäin ja jätettävä vaikka tarpeeton takki sille tutkittavaksi.
Professori Palosuon ohjeen mukaan jääkarhun voi päästää 30 metrin päähän. Sitten pitää olla ase valmiina, sillä loppumatkan eläin tulee lujaa. Keskisen mukaan ihmisten liipaisinsormi onkin hiukan liian herkkä.
Jääkarhuja enemmän vaaratilanteita aiheuttavat railot ja ääriolosuhteet. Keskinen on tehnyt kolme reissua Grönlantiin, ja vuoden 1986 yksinvaellus taittui noin 40 pakkasasteessa.
– Kova pakkanen vaikuttaa nopeasti. Kerran kuulin teltan ulkopuolella olevan repun luota rapinaa ja ajattelin naalin olevan asialla. Muistin, että reppuun oli jäänyt suklaapaketti. Koska suklaa ei ole naalille hyväksi, piti se saada nopeasti pois repusta. Sormissa tuntui heti poltetta ja hillitöntä särkyä. Käytännössä niihin tuli palovammoja.

Ei jäänyt harmiteltavaa

Kahdesta Keskisen matkasta on ilmestynyt kirja. Ensimmäinen, vuoden 1981 Grönlannin retkikunnan yhteisesti tekemä on nimeltään 700 kilometrin vaellus maapallon pisimmällä vuonolla.
Toisen kirjan Keskinen kirjoitti yksin, ja se kuvaa vuoden 1983 Huippuvuorten reissua. Nimi 110 vuotta vanhoilla Nordenskiöldin jäljillä viittaa ruotsalaisen talvehtimisretkikunnan vuosina 1872–1873 toteuttamaan Huippuvuorten retkeen, jonka johtajana oli suomalaissyntyinen A. E. Nordenskiöld. Muutama vuosi myöhemmin Nordenskiöld purjehti Vega-laivalla historian lehdille löytämällä Koillisväylän.
Syy kirjojen tekemiseen oli osittain taloudellinen. Myymällä niihin ilmoitussivuja sai samalla kuitattua osan matkakuluista. Toinen syy selittyy saamelaisen viisauden avulla.
– Aslak Juuso on todennut, että tunturiin ei piä lähteä ilman asiaa, asiatta siellä ei elä pirukaan.
Nyt kun aikaa on kulunut arktisten alueiden retkistä ja vuosia kertynyt, voi Keskinen istua tyytyväisenä keinutuolissa.
– Ei tarvitse harmitella, että eipä tullut tuotakaan reissua tehtyä.

 

Keskisen arktiset retket

  • 1979 Huippuvuoret, korkein vuori Newtontoppen
  • 1981 Itä-Grönlanti, Scoresbysundin vuono
  • 1983 Huippuvuoret, Perriertoppen
  • 1985 Huippuvuoret, jääkarhukuvausta
  • 1986 Grönlanti, yksinvaellus
  • 1987 Grönlanti
  • 1988 Kanada–Alaska, kanoottiretki