Tuulten kasvatti, blogi 14/19

Edellisessä blogissani jo mainitsin Juhani Nuoton elämänkertateoksen Tuulten kasvatti, joka ilmestyi v. 2000. Nyt vasta ryhdyin kirjaa lukemaan. Kirjassa on todella vetovoimainen selviytymistarina.

Juhani Nuotto (alunperin Nygrén) syntyi Ilomantsissa 1914, mutta menetti isänsä jo nelivuotiaana. Edelleen hän menetti äitinsä ja vanhemman veljensä hukkumisonnettomuudessa seitsemänvuotiaana. Äiti oli lähtenyt veneellä myllymatkalle, mutta hukkui syysmyrskyssä.

Juhanille se merkitsi muuttoa Nurmijärvelle maalaistaloon Alli-tädin luokse. Siellä hän joutui tekemään kovaa ruumiillista työtä ja koki ankaraa kasvatusta. “Ei sitä muutoin opi, kuin selkäsaunan kans”, sanoi mamma ja antoi piiskan puhua.

Kansakoulu alkoi vasta 9-vuotiaana. Opetus oli ankaraa läksyn kuulustelua. Sekä raamatunhistorian että katekismuksen läksyt piti osata ulkoa sanasta sanaan. Vähintään puoli luokkaa jäi joka ikinen päivä koulutuntien jälkeen pänttäämään päähänsä laiskanläksyä.

Sivulla 79 kirjoittaja kertoo: “Aamulla viideltä oli herätys. Ensimmäiseksi oli riennettävä navettaan ja annettava lehmille pahnoja aamupalaksi. Sitten piti sytyttää tuli hellaan ja asettaa kahvipannu tulelle. Kellarista oli käytävä noutamassa aamiaisperunat, pestävä ne ja pantava pataan. Oli katettava pöytä ja jauhettava kahvit valmiiksi. Sitten piti rientää navettaan sontaa luomaan. Se vei paljon aikaa. Riisuin sitten yltäni navettarytkyt, pesin ja pukeuduin kouluvaatteisiin, jotka roikkuivat tuvan naulassa. Navettasaappaita en voinut vaihtaa, koska ne olivat ainoat jalkineeni. Niistä ei lähtenyt navetan haju, ehkä ei kaikki sontakaan. ‘Sinä haisit aina navetalta’, muisti ystäväni mainita vielä vanhoilla päivillään.”

Opinhaluinen poika yritti sitten suorittaa keskikoulua kirjeopiston kautta. Hän kertoo: ” Setälän Suomen kielioppia ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita pidin navetassa. Kirja oli avoinna vesitiinun kannella. Kun lypsettyäni kaadoin maitoa siivilään, opettelin samalla kieliopin sääntöä tai Vänrikki Stoolin säkeistöä. Veden kiskominen navettaan ja talliin oli jokapäiväinen urakka. Jos oli kaunis ilma, sopi ottaa läksykirjat mukaan ja lähteä ulos kävelemään. Kun olin pellolla lantaa hajottamassa, sopi välillä opetella ruotsin kieltä. Navetassakin yritin puhutella lehmiä sitten ruotsiksi.”

Vihdoin 18-vuotiaana opiskelu pääsi jatkumaan kansanopistossa. Kirkkoherra oli toivonut, että Juhani pääsisi heränneiden opistolle Lapualle. Siellä veisattiin virsiä vuoden 1701 virsikirjan sanoin.

Seuraavana vuonna työ jatkui taas Nurmijärvellä ‘piikana ja renkinä’. Kuitenkin tuli tilaisuus päästä toimintansa aloittaneeseen Nurmijärven yhteiskouluun. Piti hankkia Nyströmin Saksan kielen alkeiskirja ja Lindelöfin Saksan kielioppi (itsellenikin tutut kirjat). Oli viikko aikaa lukea ne heinäkuun ehtolaiskuulusteluun. Siellä hän onneksi läpäisi sekä ruotsin että saksan ja pääsi viidennelle luokalle 20-vuotiaana.

Kun sitten saksan kokeista tuli vitosia, jopa kolmosia, opettaja sanoi: ‘Kun minä sanon, että kirjoitus tulee siitä kappaleesta, on se kappale luettava erityisen hyvin’.  Niin seuraavista saksan kokeista tuli jo kahdeksan.

Sotaväen kutsunnoista piti sitten anoa kolme vuotta lykkäystä lukio-opintoja varten. S. 178 kerrotaan jo ylioppilaskirjoituksista. Vain saksasta tuli arvosana laudatur. Aine piti kirjoittaa otsikosta ‘Keskiajan kirkon valo- ja varjopuolet’. Tarjolla olisi ollut myös otsikko ‘Nummisuutarin Esko’. Siitä ei ollut edes edellytyksiä kirjoittaa. ‘Se on vain juoppojen rähinöintiä’, oli äidinkielen opettaja sanonut. Silti kirjoittaja tuli myöhemmin kuuluisaksi juuri näytellessään Nummisuutarin Eskoa Nurmijärvellä!

Sitten oli edessä sotaväkeen meno. Terijoki odotti jo 3. kesäkuuta 1938.  Asepalvelu päättyi 10.8. seuraavana vuonna. Sitten piti lähteä Helsingin Yliopistoon ilmoittautumaan ja asuntoa etsimään. Kun vuokra-asunto oli saatu syyskuussa, siellä odotti pian kirje, jossa oli määrätty saapumaan jo seuraavana päivänä Terijoelle Jääkäripataljoona 1:een. Niin alkoi taas uusi vaihe elämässä.

Kappaleessa ‘Pilvet idän taivaalla’ alkaa sitten pitkä tarina Juhanin taitavista otteista sissijoukkueen johtajana molemmissa sodissa sekä kahdesta haavoittumisesta.

Ollaan jo lähes kirjan lopussa, kun v. 1945 opiskelu pääsi jatkumaan. Sivulla 358 lukee: Jouluattona 1946 Helsingin Sanomat julkaisi pikku-uutisen: Filosofian kandidatin tutkinnon oli suorittanut Ritva Arvelo ja Juhani Nuotto.

Viimeisessä luvussa vielä päästään seuraamaan Taaborin vuoren tapahtumia Kiven syntymäkodin lähelle. Sieltä löytyy myös Jaana-puoliso ja häitä vietetiin heinäkuussa 1945.

Nykypäivän lukijalle Juhani Nuoton lapsuusmuistot ja päätähuimaavat sotaseikkailut ovat todella avartava kokemus.