Runoilta, blogi 21/19

Lehtemme menolistalla oli eiliselle illalle kutsu runon ja suven iltaan Liisa ja Seppo Myyryläiselle. Se oli lukupiirien kesätapahtuma, johon käskettiin tuoda runo tullessaan.

Tuo paikka oli lähellä kesäasuntoamme. Killinkuja näkyi ikkunastakin. Olin jo etukäteen niittänyt polun auki lupiineja kasvavalle pellolle, joten pääsimme kätevästi oikotietä kulkemaan lyhyen matkan kauniissa kesäillassa. Illan isäntä Seppo esittelikin  meille pientä tammen alkua tontillaan. Sen siemen oli kulkeutunut meidän tontilla kasvavasta isosta tammipuusta.

Mukana oli Parkanon Marttojen lukupiirin ihmisiä sekä myös meidän historian lukupiiristä sopiva määrä, joka juuri mahtui salin istuimille runoja lausumaan. Mukana oli myös tämän lehden uusi kesätoimittaja, Aino Tuohiluoma, josta kerrottiin juuri viime tiistain lehdessä. Ehkäpä saamme häneltä lehteen kuvallisen jutun tilaisuudesta, jota nyt jo vietettiin kolmatta kertaa. Saimme kuulla lyhyitä kesäisiä runoja, muitakin kuin Eino Leinoa.

Esittelen tässä vain oman runoni. Arkistojen kätköistä löytyi lukiomme oppilaskunnan julkaisusta poimittu lyhyt runo, jossa esiintyy 14 lukiomme opettajaa. Selatessani koulun vuosikertomuksia päättelin, että tuo julkaisu on ilmeisesti ollut vuodelta 1981-82.  Otsikkona on vain Nykyruno Toivomus. Runon laatijoista ei ole enempää tietoa. Kolmesta opettajasta esiintyy siinä eläinkunnasta otetut lempinimetkin: possu, ankka ja strutsi, jotka tuohon aikaan olivat yleisessä käytössä eivätkä niiden kantajat pitäneet nimiä loukkaavina.  Opettajien nimet kirjoitan seuraavassa isolla alkukirjaimella ja kursiivilla:

Tahdon pois tästä kaupungin pauhusta. Sireenien melusta ja saasteista sekä kauheista Kolareista, jotka uhkaavat ihmisraukkojen henkiä.

Tahdon päästä Merisaareen tai tämän Suomelamme Rajakorpeen, missä Lammin Laineiden liplattaessa, Männistön huojunnan keskellä ja Kosken pauhatessa voisin nauttia Vuokkojen  tuoksusta.

Aloittaisin aivan uuden elämän kasvissyöjänä. Ei enää koskaan possua tai ankkaa, ei. Vain Taimia.

Asuisin metsässä ja olisin piilossa kuin strutsi, kun se piilottaa karvattoman pänsä hiekkaan.

Tuokosta voisin juoda Virtasen  vettä ja jättäisin itseni Kohtaloiden huomaan.

Aah, se olisi elämää ja niin Hyötyläistä meille jokaiselle! Vai mitä?!