Kesälukemista, blogi 22/19

Kerroin edellä Pentti Keskisen kirjasta Olipa kerran Tampereella… Nyt olen lukenut lisää Tampere-seuran kirjoja. Varastostani löytyi teos Tyko Varto: Lapsuuteni Tampere. Sen kirjoittaja on 1872 syntynyt työläiskodin kasvatti, joka kertoo elävästi 1880-90 -lukujen elämänoloista ja henkilöistä. Teoksen 1. painos ilmestyi 1954 ja minulla on laajempi, 1958 ilmestynyt toinen painos.

Kirja kertoo, miten tuolloin asuttiin ahtaasti, jopa 8 henkeä pienessä huoneessa. Vesi noudettiin koskesta, pyykit virutettiin talvella avannossa, yleisesti pidettiin lehmiä, saunoissa miehet ja naiset kylpivät yhdessä, rikollisia piiskattiin kaakinpuussa. Paikannimet selviävät kirjasta, mistä tulee Pinni, Juhannuskylä, Kaakinmaa, Amuri, Petsamo, Lappi, Varkaanlahti, Kastinsilta, Osmonkallio, Kortelahti, Tuulensuu ja monet muut. Silloin uudemmat talot olivat ‘linnoja’: Savilinna, Toralinna, Pikilinna, Näsilinna,…

Tyko Varto kuvaa asioita varsin pirteästi ja mukaansatempaavasti. Kun huomasin, että hän on kirjoittanut muitakin muisteluita, tilasin kirjastosta toisen kirjan Tyko Varto: Vallankumouksen virkamies 1918, valkoisten vanki. Kirjaa löytyi Tampereelta vain yksi kappale. Se on pääosin muistelua elämästä sisällissodan jälkeen eri vankileireissä. Alaotsikoita ovat mm: Kohti kansalaissotaa, Kansanvaltuuskunnan virkamiehenä, Minä jätän Viipurin, Viimeiset päivät Kouvolassa, Riihimäen kasarmeilla, Kuoleman esikartanossa, Vankileiri muuttuu vankilaksi, Turun kasarmeilla, Konnunsuon varavankilassa, Lappeenrannan vankilassa, Tammisaaren kasarmeilla,…

Näillä leireillä vanki pantiin aina välilllä 8 vuorokaudeksi pimeään koppiin, jos vaikka vain lurautti laulunpätkän toisten viihdykkeeksi.  Hämmästyttää, miten hyvin kirjoittaja muistaa leireillä tapaamiaan henkilöitä, esim. myöhempi puolustusministeri Yrjö Kallinen mainitaan useasti. Olipa siellä eräs tuttu nimi Kurustakin!

Vankeus kesti 3 v ja 7 kk. Koko ajan teki mieli päästä Tampereelle vaimon ja lasten luo. Kun vapaus vihdoin koitti, oli vaimo jo kuollut.  Tyko Varto itse kuoli Tampereella 1959 toimittuaan siellä monessa virassa.

Katsotaan pieni näyte matkasta Viipuriin s. 27: ” Kouvolaan päin mentäessä kuului vaunun pyörien alta pauketta ja rysähdyksiä. Kun päästiin Kouvolaan, menin tiedustelemaan, mitä matkalla oli tapahtunut. Vaunu, jossa matkustin, oli ensimmäinen veturista. Sen rappuset olivat pahasti vääntyneet ja lihanroiskeita ja verta oli kaikkialla. Veturimieheltä sain tietää, että radalla oli ollut ratsastaja, joka ei saanut hevosta tottelemaan, joten se jäi junan alle ratsastajineen.”

Toinen raaka näyte on Riihimäen vankileiriltä s. 75: “Kuolema korjasi satoa ahkerasti. Ruumiita vietiin hautaan joka päivä. Niitä pinottiin rattaille kuin halkoja ja haudan reunalla kuorma kaadettiinkin samoin kuin halkokuorma… Mutta se minua ihmetytti, mistä yhteiskunta saa tietää, keitä nuo kuolleet olivat, kun heidän henkilöllisyydestään ei millään tavalla selkoa otettu. Hautaan vaan, kun henki lähti, tietämättä, kuka oli kuollut.”

Edellisten kirjojen lisäksi olen saanut luetuksi myös kirjakerhomme ‘läksykirjan’, joka on Arvo Tuomisen kirja KARJALA, koko tarina. Siitä kerrotaan takakannessa: Kirjoittaja liikkuu rajantakaisessa Karjalassa kuin kotonaan ja kuljettaa lukijaa mukanaan kuin elokuvan päähenkilöä paikasta toiseen. Kirjassa liikutaan Kannakselta Vienan Karjalaan ja matkan varrella tulee upeita maisemia, hauskoja anekdootteja,  konnia ja sankareita sekä rappiota ja loistoa. Kirjan alussa on vakava varoitus: Tämän kirjan tai sen osan jäljentäminen mihin tahansa tietokantaan on kielletty. Jääkööt siis sitaatit tällä kertaa. Ehkä kirjan nimen sentään sai mainita?

Kirjoittajahan on tehnyt myös useita TV-ohjelmia, mm. hiljattain nähty Tarunhohtoinen Viena. Sama otsikko on myös tässä kirjassa. Hän mainitsee myös ‘turhan rakennelman’, Stalinin kanavan, jossa eivät alukset mahdu kulkemaan. Kanavan rakentamista oli ihmettelemässä myös samanniminen henkilö, Arvo ‘Poika’ Tuominen, josta arvelen, että hän sopisi olla kirjoittajan isä tai joku muu sukulainen. Hän oli 1950-luvulla Kansan Lehden päätoimittaja. Tuohon aikaan asuin kouluasunnossa Tampereen Kaskitiellä. Tämä Poika Tuominen asui juuri huoneeni alapuolella kerrostalossa. Muistan, kun vuokraemäntä laittoi huoneen lattialle paksut matot, jotta askelten äänet eivät kuuluisi alakertaan.