Ulkoruokintaa, blogi 28/19

Aamulehden mukana jaetaan Parkanoonkin joskus Kankaanpään paikallislehti. Viime viikolla siinä oli ilmoitus: Eläkeläisten ja seniorien kirkkopyhä. Kansanlaulukirkko 1.9. Kankaanpään kirkossa. Päätimme tarttua tähän houkuttimeen.

Jo Juhani Ahon romaanissa Rautatie Matti ja Liisa lähtivät kuulemaan naapuripitäjän parempilahjaista pappia. Nyt ei matkanteko rautatietä pitkin enää onnistunut, oli mentävä omalla ajopelillä. Reitti oli varsin tuttu, olimmehan käyneet Kankaanpään Kuntoutuskeskuksessa vesijumpassakin vuosikausia. Nyt havaitsimme, että matkan loppupäässä oleva tasoristeyskin oli asfaltoitu ja varoitus saapuvista junista oli poistettu.

Eräs motiivi matkalle oli se, että päivälleen 50 vuotta sitten, 1.9.1969 aloitin Kankaanpään lukiossa viranhoidon, matematiikan, fysiikan ja kemian vanhempana lehtorina. Koulua sanottiin lempinimellä Sevio-opisto, ja eläkkeelle jäävä rehtori Veikko Sevio minut pestasikin virkaa hoitamaan.

Kirkon kellot alkoivat soida lempeällä äänellä astuessamme kirkkopihaan. Tilanne oli siis toinen kuin Parkanossa, missä joudun varomaan olemasta kirkon lähellä, jos on mahdollista, että kellot alkavat moikua. Parkanossa kivinen tapuli johtaa syntyvät infraäänet maaperän kautta kehoon ja ne aistii ikävinä tunteina sisäelimissä. Olen kerran joutunut TAYSiin infraäänien aiheuttaman rytmihäiriön vuoksi.

Astuimme sitten sisään suureen 1000-paikkaiseen kirkkosaliin. Siellä oli tilavat oltavat. Penkit olivat leveät ja jaloille oli paljon tilaa. Vertaanpa taas Parkanoon. Täällä on penkin etureuna korkealla, mikä painaa reisiä niin, että jalat puutuvat lyhyessä ajassa. Moitin jälleen sitä, ettei penkkejä ole parannettu remonttien yhteydessä.

Seuraava havainto oli alttaritaulu, jonka on maalannut ikaalislainen Felix Frang vuonna 1922. Sen aiheena on Kristuksen kirkastuminen. Sitä onkin paljon miellyttävämpi katsoa kuin omassa kirkossamme olevaa ristinpuussa roikkuvaa Kristusta, joka tuo mieleen vain tuskaa ja piinaa. Kuulun itsekin Frangin sukuun ja olen pitänyt esitelmänkin sukuseuran kokouksessa. Frang kuljetti näitä suurikokoisia tauluja hevoskyydillä aina Reposaareen asti Ikaalisista. Parkanossahan on vain Frangin suunnittelema vanhan pappilan ulkolaudoitus.

Vielä yksi ylistys tilaisuudelle oli se, että pauhaavia urkuja ei käytetty. Oli kysessä kansanlaulukirkko, jossa laulettiin virsien sijaan vihkosessa olevia Anna Maija Raittilan sovittamia kansanlauluja. Upeaa oli myös muu musiikki, josta vastasivat Anna-Mari Yrjänä ja Amyrit. Saarnan piti korkealta pöntöstä Tom Nyman ja liturgina oli kirkkoherra Keijo Rainerma. Tämä kirkkoherra on tullut tunnetuksi naispappeuden vastustajana. Vuoden alustahan Jämijärvi muuttui Kankaanpään kappeliseurakunnaksi samoin kuin Honkajokikin. Luin uutisista, että kirkkoherran vastustuksesta huolimatta Jämijärvi valitsi kappalaisen virkaan naisen, Taina Karvosen.  Kuitenkin pitkään palvellut Rainerma pääsee samaan aikaan eläkkeelle kun naispappi tulee seurakuntaan.

Vielä kirkossa oli 16 metriä korkea riippukupoli keskellä salia. Tuli tunne, että olisi istunut Rooman Pietarin kirkossa. Seinillä oli vielä Urho Lehtosen maalaamia seinämaalauksia. Ehtoollista jakoi neljä pappia ja kävijöitä riitti valtava määrä. Huomasin, että kun lopuksi papit jakoivat ehtoollisen toisilleen, piti maljoja jo etsiä toiselta puolelta, onneksi eivät kuitenkaan loppuneet kesken.  Yhtenä vetonumerona oli vielä maksuton keittolounas ulkona kirkkopihassa. Siellä annettiin käteen astia, jossa oli maukasta jauhelihakeittoa, missä oli myös runsaasti porkkanaa ja sipulia mausteina. Toiseen käteen tuli juoma-astia. Sitten oli vielä leipä, johon olisi tarvittu kolmas käsi ja ruoan lusikoimiseen vielä neljäs! Monelle tulikin vaikeuksia toteuttaa tämä ulkoruokailu. Joku istahti portaille, joku nurmikolle maahan. Pöytiä ei ollut. Onneksi keksimme, että pihan ja tien välissä oli metrin korkuinen tasainen kiviaita, jonka päälle oli helppo laske astiat ja ryhtyä popsimaan maukasta ruokaa.

Vieressä olisi ollut seurakuntasalikin, mutta muistin, että se oli joutunut käyttökieltoon homevaurioitten takia ja seurakunta oli jo myynyt sen poiskin. Onneksi oli kaunis ilma ja ateriointi sujui lopulta hyvin lähellä sankarivainajien muistomerkkiä. Siitä tulikin mieleen taas perinne, jota noudatettiin ainakin vuosina 1970 ja -71. Silloin kevään ylioppilaat marssivat muistomerkin luo, kuten on tapana muissakin lukioissa. Erikoista oli kuitenkin se, että yksi ylioppilaista piti isänmaallisen puheen muistomerkin luona. Tällaisesta en ole muualta kuullut. Uskon, että Martta ja Veikko Sevion luoma perinne eli vielä silloin voimakkaana. Muistan, että silloin syksyllä 1969 heille järjestettiin Niinisalon upseerikerholla hieno läksiäisjuhlakin. Sitten vasta heidän kuoltua purettiin vanha koulurakennus pois 1990-luvulla.