Luon­to avaa jo si­ris­tel­len sil­mi­ään,
ojan­pien­ta­reet ver­hou­tu­vat vih­re­ään.
Lin­tu­ys­tä­vät lau­doil­taan hä­vin­neet,
ta­lit, sie­me­net ei­vät enää mait­ta­neet.
Toi­voo ih­mi­nen rau­haa maa­il­maan,
mie­les­sään rien­tää jo ke­sä­u­nel­maan.
Sii­vo­aa mö­kin, las­kee ve­neen ve­sil­le,
kas­sit pak­kaa, reis­saa omil­le po­luil­le.
Ky­se­lee­kö luo­tu Luo­jal­taan,
mitä suun­ni­tel­mia on tu­le­vaan?
Niin on Luo­jat suun­ni­tel­mat pa­rem­mat,
il­man an­si­oi­ta vas­taa­no­tet­ta­vat.
Tai­vas­tiel­lä ki­vet vis­ka­tut ke­rä­tään,
sär­mäi­set sa­nat ja teot an­teek­si an­ne­taan.
Mat­ka­op­paa­na ys­tä­vä Jee­sus Kris­tus,
joka ei utui­nen har­ha, kan­gas­tus.
Su­ven lap­si, pal­jas­jal­kai­nen,
joka suun­taan ala­ti kii­rei­nen.
Muis­taa­ko kiit­tää Luo­jaan­sa päi­vis­tä,
niin myös Psal­min 139:16-18 sa­nois­ta?
Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo
idul­la­ni. Kaik­ki päi­vät oli luo­tu ja
kir­joi­tet­tu si­nun kir­jaa­si, en­nen kuin
ai­no­a­kaan niis­tä oli tul­lut. Kuin­ka
kal­liit ovat­kaan mi­nul­le si­nun aja­tuk­se­si,
Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä.
Jos las­ki­sin ne, nii­tä oli­si enem­män kuin
hie­kan­jy­viä. Minä he­rään ja olen yhä si­nun
luo­na­si.