Näin sa­noo Her­ra: Py­säh­ty­kää ja kat­so­kaa, min­ne olet­te me­nos­sa, ot­ta­kaa op­pia men­neis­tä ajois­ta. Va­lit­kaa oi­kea tie ja kul­ke­kaa sitä, niin löy­dät­te rau­ha. Jer. 6:16.

Et­sik­ko­ai­ka on ai­ka, jol­loin Ju­ma­la eri­tyi­ses­ti kut­suu ih­mis­tä. Tä­män sain opet­taa kah­den vii­me vii­kon ai­ka­na pi­de­tyis­sä rip­pi­kou­lus­sa. Juu­ri tuo ikä on se, jol­loin Ju­ma­lan kut­su mo­nes­ti kuu­luu.

Muis­tan, kuin­ka Poik­keus­har­jus­sa rip­pi­lei­ril­lä pi­te­lin vas­ta saa­maa­ni rip­pi­raa­mat­tua. Tuli vah­va tun­ne, et­tä se mer­kit­see vie­lä pal­jon elä­mäs­sä. Muut asi­at kiin­nos­ti­vat kui­ten­kin enem­män, en­kä vas­tan­nut Ju­ma­lan kut­suun. Kaik­ki­na nii­nä vuo­si­na koin elä­mäs­sä val­ta­vaa tyh­jyyt­tä ja mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­net­ta. Olin rau­ha­ton ja et­sin elä­män tar­koi­tus­ta ja to­tuut­ta.

Pyhä Hen­ki teki kui­ten­kin työ­tään mi­nus­sa, ja sain la­ka­ta vas­tus­ta­mas­ta ar­moa. Kun sain tun­nus­taa, et­tä Jee­sus on mi­nun Her­ra­ni ja Va­pah­ta­ja­ni, elä­mä­ni muut­tui täy­sin. Pois­sa oli tyh­jyys ja mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­ne. Sain rau­han, elä­mäl­lä­ni oli tar­koi­tus – olin löy­tä­nyt to­tuu­den.

Kaik­ki en­ti­nen jäi taak­se, al­koi uu­si elä­mä, kir­jai­mel­li­ses­ti. Vuo­den pääs­tä sai­raan­hoi­ta­jan vir­ka­ni oli vaih­tu­nut te­o­lo­gi­an opis­ke­luun. Rip­pi­kou­lus­ta oli ku­lu­nut vii­si­tois­ta vuot­ta – ja su­ren nii­tä vuo­sia. Jos oli­sin sil­loin vas­tan­nut Ju­ma­lan kut­suun, oli­sin sääs­ty­nyt pal­jol­ta syn­nin te­ke­mi­sel­tä. Olen kui­ten­kin Ju­ma­lal­le ää­ret­tö­män kii­tol­li­nen, et­tä hän ei la­kan­nut kut­su­mas­ta mi­nua. Ju­ma­la an­taa use­am­pi­a­kin et­sik­ko­ai­ko­ja – jo­kai­sel­le.

Hän myös tie­tää jo kut­su­es­saan, ket­kä kaik­ki ei­vät vas­taa myön­tei­ses­ti hä­nen kut­suun­sa. Sil­ti hän kut­suu jo­kais­ta, sil­lä hän on tar­koit­ta­nut, et­tä kaik­ki pe­las­tui­si­vat, eli sai­si­vat elää yh­tey­des­sä hä­neen. Hän ei kui­ten­kaan pa­ko­ta ke­tään elä­mään yh­tey­des­sään. Hän ei luo­nut meis­tä tah­dot­to­mia nuk­ke­ja.

Koen, et­tä suu­rin­ta va­paut­ta on an­taa tah­to­ni Ju­ma­lan käyt­töön. Kun Ju­ma­lan tah­to to­teu­tuu elä­mäs­sä, niin sy­vää elä­mää ei osaa it­sel­leen edes toi­voa. Toi­saal­ta hän kiel­tää pal­jon sel­lais­ta ha­lu­a­maa­ni, min­kä en ym­mär­rä ole­van pa­hak­si.

Elä­mä voi ol­la kau­he­aa: vai­keuk­sia riit­tää niin ih­mis­suh­teis­sa kuin työs­sä­kin. Va­hin­gol­li­sis­ta ta­vois­ta ei pää­se eroon, ja nii­tä tu­lee li­sää. Kris­tit­ty jou­tuu kaik­kiin sa­moi­hin vai­keuk­siin kuin muut­kin, mut­ta hän ei ole siel­lä yk­sin. Niin sy­väl­lä ei ku­kaan ole elä­mäs­sä, et­tei­vät siel­lä kan­nat­te­li­si ian­kaik­ki­sen Isän lem­pe­ät kä­det.

Vas­tat­kaa myön­tei­ses­ti, kun kuu­let­te Ju­ma­lan kut­sun. Vain Ju­ma­lan yh­tey­des­sä sy­dän saa rau­han.

Ra­kas Ju­ma­la.

Kii­tos, et­tä et­sit mei­tä ar­mol­la­si.

Au­ta mei­tä ta­ju­a­maan et­sik­ko­ai­kam­me,

et­tä ym­mär­räm­me, mis­sä on tur­vam­me.

Jee­suk­sen ni­mes­sä.

Amen

Lii­sa Myy­ry­läi­nen

Par­ka­non seu­ra­kun­ta