Tämä hais­kah­taa po­liit­ti­sel­ta las­kel­moin­nil­ta, puus­kah­ti de­ma­rien Jyr­ki Uo­ti­la kom­men­toi­des­saan kau­pun­gin­val­tuus­tos­sa esi­tys­tä val­tuus­ton ku­tis­ta­mi­sek­si 31 pai­kas­ta 27 paik­kaan. Se­li­tys muu­ta­man tu­han­nen eu­ron sääs­tä­mi­ses­tä ko­kous­palk­ki­ois­sa ei hä­nel­le kel­van­nut.

Kuta kuin­kin ta­san 20 vuot­ta sit­ten aloin piir­tää pi­la­ku­vaa Ylä-Sa­ta­kun­taan ni­mi­mer­kil­lä Hä­tä­va­ra. Piir­sin ku­via va­jaat 15 vuot­ta, jois­ta pari vii­meis­tä al­koi ol­la jo vä­ki­sin vään­tä­mis­tä. Kun ide­at lop­pui­vat, niin ne ker­ta kaik­ki­aan lop­pui­vat, ei­kä luo­vuus täs­sä suh­tees­sa ole pa­lau­tu­nut­kaan. Mut­ta ai­kan­sa ku­ta­kin.

Ku­va­tai­teen leh­to­rin va­lin­ta­ku­vio ker­too ai­na­kin yh­den asi­an var­mas­ti: Par­ka­non kou­luis­sa on ol­tu erit­täin tyy­ty­väi­siä vi­ran­si­jai­se­na toi­mi­neen ke­ra­miik­ka-ar­te­saa­ni Emi­lia Ma­len työ­hön. Niin tyy­ty­väi­siä, et­tä opet­ta­jien kou­lu­tus­vaa­ti­muk­set mää­rit­te­le­vää ase­tus­ta on ve­ny­tet­ty ää­rim­mil­leen ha­et­ta­es­sa pe­rus­tei­ta muo­dol­li­ses­ti pä­te­väm­pien ha­ki­joi­den ohit­ta­mi­seen.

Hel­sin­gin yli­o­pis­ton hu­mus­ve­si­tut­ki­joil­la piti kii­ret­tä Par­ka­nos­sa, kos­ka bi­o­lo­gi­set näyt­teet täy­tyi saa­da ana­ly­soi­ta­vak­si vie­lä sa­man päi­vän ai­ka­na 200 ki­lo­met­rin pää­hän Lam­min bi­o­lo­gi­sel­le ase­mal­le. Käy­tän­nös­sä lo­gis­tiik­ka hoi­tui niin, et­tä Kari Sai­nio läh­ti aja­maan näyt­tei­den kans­sa koh­ti ete­lää ja pro­fes­so­ri Juk­ka Horp­pi­la tuli Lam­mil­ta Tam­pe­reel­le vas­taan ha­ke­maan näyt­teet pe­ril­le vie­tä­vik­si.

Jo­ku­nen vuo­si sit­ten kir­joi­tin Ylä-Sa­ta­kun­taan teks­tin ot­si­kol­la Pa­la­ta­ko Par­ka­noon? Kir­joi­tuk­ses­sa poh­din en­ti­sel­le ko­ti­paik­ka­kun­nal­le pa­laa­mi­sen mah­dol­li­sia etu­ja ja hait­to­ja. Aja­tus pa­luu­muu­tos­ta kui­ten­kin hau­tau­tui vä­hi­tel­len ar­jen kii­reis­sä, kun­nes men­nee­nä ke­vää­nä idea jäl­leen pa­la­si. Ja jos­sa­kin muo­dos­sa jopa to­teu­tui.

Kir­joi­tin syk­syl­lä 2018 ko­lum­nin van­han lu­ki­on säi­lyt­tä­mi­sen puo­les­ta, ja sain yh­tey­de­no­ton lu­ki­jal­ta.

Par­ka­non kau­pun­ki ei ole lan­nis­tu­nut, vaik­ka vuok­ra-asun­to­yh­ti­öi­den pyö­rit­tä­mi­nen il­man ve­ro­eu­ro­jen apua ei ole on­nis­tu­nut vii­mek­si ku­lu­nei­den 40 vuo­den ai­ka­na. Kau­pun­gin uu­si vuok­ra­ta­lo ko­ho­aa par­hail­laan kes­kus­tan pa­raa­ti­pai­kal­le Pap­pi­lan­sal­men ran­taan.

Met­sä­mai­se­ma­ti­lai­suu­den jo­kai­sel­le esi­tyk­sel­le oli an­net­tu tark­ka kel­lo­nai­ka, mut­ta vain aloi­tus on­nis­tui ajal­laan. Kaik­ki myö­hem­mät pu­heen­vuo­rot myö­häs­tyi­vät rut­kas­ti.

Yk­si his­to­ri­oit­si­joi­den pään­vai­va on, et­tä mitä kau­em­mas men­nei­syy­teen kur­ko­te­taan, sitä vä­hem­män ta­val­li­sis­ta ih­mi­sis­tä on saa­ta­vil­la oi­ke­as­taan yh­tään mi­tään tie­toa syn­ty­mä-, vih­ki- ja kuo­li­nai­ko­jen li­säk­si. Jot­ta jäl­kiä oli­si jää­nyt, ar­kie­lä­mää oli­si pi­tä­nyt kir­ja­ta ylös – mie­luus­ti mo­nen eri ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta. Kui­ten­kin vie­lä 1900-lu­vun al­ku­vuo­si­kym­me­ni­nä­kin moni suo­ma­lai­nen oli käy­tän­nös­sä kir­joi­tus­tai­do­ton eten­kin syr­jäi­sim­mil­lä seu­duil­la.