Niin kuin Isä ar­mah­taa lap­si­aan, niin ar­mah­taa Her­ran nii­tä, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä… Ih­mi­sen eli­nai­ka on niin kuin ruo­hon, het­ken hän ku­kois­taa, ja kun tuu­li käy hä­nen yli, ei hän­tä enää ole, ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä tun­ne. Mut­ta Her­ran ar­mo py­syy. Se on ikui­nen niil­le, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä. (Ps. 103: 15-17)

En­si sun­nun­tai on lä­him­mäi­sen sun­nun­tai, ja on pak­ko ker­toa erääs­tä kar­vi­a­lai­ses­ta lä­him­mäi­ses­tä, ja vä­hän par­ka­no­lai­sis­ta­kin.

Mo­nes­ti olen men­nyt kaup­paan huo­ma­tak­se­ni vain, et­tä ovet ovat jo kiin­ni ja sul­ke­mi­sai­ka on tul­lut. Näis­tä ti­lan­teis­ta op­pii ai­na sen, et­tä seu­raa kel­loa ja ajan ku­lu­mis­ta, jos on asi­aa ky­sei­siin liik­kei­siin.

Las­ki­ais­sun­nun­tais­ta al­ka­va paas­to­nai­ka kut­suu mei­tä taas poh­ti­maan elä­mä­nar­vo­jam­me ja elä­mi­sem­me ta­paa. Voi­sin­ko tä­nään luo­pua jos­ta­kin ja/tai elää toi­sen vie­rel­lä "lä­him­mäi­sik­si"? Mi­ten voi­sin omil­la toi­mil­la myös sääs­tää luon­toa, esi­mer­kik­si hil­li­tä il­mas­to­muu­tos­ta? En­nen kaik­kea, kuin­ka Kris­tuk­sen rak­kaus voi­si täyt­tää elä­mä­ni?

Nuo kol­me sa­naa tu­li­vat rie­mul­li­ses­ti aja­tuk­sii­ni pa­la­tes­sa­ni eh­tool­lis­ti­lai­suu­des­ta, teh­den as­ke­leet ke­vy­ek­si. Eh­tool­li­nen­han on muis­to­a­te­ria, jon­ka Jee­sus jät­ti ope­tus­lap­sil­leen Noin 2000 vuot­ta sit­ten. Ih­meel­li­nen muis­to­a­te­ria, jos­sa tu­lee to­dek­si Jee­suk­sen kuo­le­ma mei­dän puo­les­tam­me sekä hä­nen ylös­nou­se­mi­sen­sa.

Tyt­tä­re­ni ker­toi polt­ta­van­sa mie­lel­lään kynt­ti­löi­tä opis­ke­li­ja­käm­päs­sään Hel­sin­gis­sä. Tuo­vat kuu­lem­ma tun­nel­maa, va­loa ja läm­pöä. On kan­ta­nut jopa Par­ka­non ko­din jou­lu­kynt­ti­löi­tä omaan bok­siin­sa pa­la­maan. Äi­tin­sä va­rot­te­li­kin kynt­ti­löi­den vaa­rois­ta, mut­ta it­se mie­tin, ei­kö­hän tuo jo osai­si? Mut­ta hie­noa, et­tä nuo­rel­le kynt­ti­lät an­ta­vat iloa, pi­me­än maa­il­man kes­kel­lä!