”No on kyl­lä haus­kaa et­tä saa ol­la pi­hal­la t-pai­dal­la ja ken­gil­lä ja saa ot­taa nur­mi­kol­ta leh­tiä.”

On vie­tet­ty jo tois­ta pää­si­äis­tä ko­ro­nan uhan al­la ja ih­mis­ten koh­taa­mi­set vä­his­sä, et­tei edes kirk­koon ja eh­tool­li­sel­le ole pääs­ty, seu­ra­kun­ta­na. Net­ti-kir­kot pal­ve­le­vat, mut­tei se ole sitä sa­maa. Joil­le­kin yk­si­näi­syys käy voi­mil­le, ja hil­jai­suut­ta on kuin lii­kaa. Sie­lu kai­pai­si jo ih­mi­sen koh­taa­mis­ta, vie­rel­lä kul­ki­jaa.

Pal­mu­sun­nun­tai, jol­loin Jee­sus rat­sas­ti Je­ru­sa­le­miin, on ta­ka­na ja eläm­me hil­jais­ta viik­koa. On ai­ka juh­lia pää­si­äis­tä. Viik­koon si­säl­tyy val­ta­va tun­tei­den kir­jo. Kär­si­mys ja suru vaih­tu­vat iloon ja rie­muun.

Tu­le­van pal­mu­sun­nun­tain il­ta­na yh­tei­nen ru­kouk­sem­me on: ”Ra­kas tai­vaal­li­nen Isä, siu­naa al­ka­va hil­jai­nen viik­ko. Py­säy­tä mei­dät jo­kai­nen ajat­te­le­maan poi­ka­si Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ris­tin tie­tä. An­na meil­le her­kät kor­vat, jot­ta osai­sim­me kuun­nel­la lä­him­mäis­tem­me ki­pua ja tus­kaa. An­na mei­dän ko­kea ris­tin sa­no­mas­sa rak­kau­te­si jo­kais­ta ih­mis­tä koh­taan. Jee­sus Kris­tus, ar­mah­da mei­tä, sinä, joka Isän ja Py­hän Hen­gen kans­sa elät ikui­ses­ti. Aa­men”.

Mil­loin tämä ku­ri­mus päät­tyy? Mil­loin saam­me ha­la­ta lä­him­mäis­tä? Mil­loin edes hy­väl­lä omal­la tun­nol­la kah­vi­tel­la sa­man pöy­dän ää­res­sä? Us­ko­via ko­e­tel­laan ja ne, jot­ka ei­vät us­ko, vai­kut­ta­vat saa­van epä­us­koon­sa vain vah­vis­tus­ta. Mo­nen huu­lil­la pyö­rii ky­sy­mys: Mis­sä on Ju­ma­la?

Vä­läh­dys nuo­ruu­des­ta. Lää­kä­ri on juu­ri lait­ta­nut mi­nut ti­pu­tuk­seen va­ka­van ve­ren­myr­ky­tyk­sen seu­rauk­se­na. Sitä en­nen hän on sa­no­nut, jos oli­sit tul­lut aa­mul­la, oli­si voi­nut ol­la lii­an myö­häis­tä. Muis­tan vie­lä­kin elä­väs­ti aja­tuk­sen, joka ta­voit­ti tie­toi­suu­te­ni tuos­sa het­kes­sä. Se kuu­lui näin: vain muu­ta­ma tun­ti ikui­suu­teen ja minä en ole val­mis sii­hen.

Jo­kai­nen mie­lel­tään ter­ve ih­mi­nen tie­tää, et­tä on ole­mas­sa pa­ho­ja asi­oi­ta ja on ole­mas­sa hy­viä asi­oi­ta ja osaa erot­taa ne toi­sis­taan. Myös suo­ma­lai­nen lain­sää­dän­tö yh­del­tä osin pe­rus­tuu tä­hän ajat­te­luun.

Su­la­ta rin­nas­ta­ni jää, jon­ka ko­vuus saa ih­mis­suh­tee­ni kyl­me­ne­mään ja it­se­ni­kin pa­le­le­maan.

Ai­kai­sem­mas­sa työ­pai­kas­sa­ni pää­kau­pun­ki­seu­dul­la työs­ken­te­lin pal­jon ta­lou­del­li­ses­sa ah­din­gos­sa ole­vien ih­mis­ten pa­ris­sa. Vuok­ra­räs­tien ta­kia moni oli me­net­tä­mäs­sä ko­ti­aan. Ra­hat ei­vät mei­nan­neet riit­tää edes päi­vit­täi­siin lääk­kei­siin tai ruo­kaan. Moni yk­sin­huol­ta­ja­van­hem­pi teki use­aa eri työ­tä sel­vi­täk­seen pe­rus­me­nois­taan. Mo­nen koh­dal­la it­kun­se­kai­nen huo­kaus kuu­lui: ”Tun­tuu pa­hal­ta, kun mi­nua ei ym­mär­re­tä. Ku­kaan ei ota mi­nua to­des­ta.”

Lap­se­na muis­tan, kuin­ka las­ki­ai­se­na läh­det­tiin usein pulk­ka­mä­keen. Vauh­dik­kai­ta las­ku­ja suo­ri­tet­tiin lu­kui­sia. Mä­keä jak­soi ki­vu­ta ylös ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, kun koh­ta sai taas tun­tea vauh­din hur­man ja vii­man kas­voil­la. Tänä tal­ve­na on­kin jäl­leen hyvä mah­dol­li­suus käy­dä pulk­ka­mä­es­sä, sil­lä Ju­ma­la on suo­nut meil­le pan­de­mi­an kes­kel­le upe­at tal­vi­set olo­suh­teet.

Eläm­me edel­leen hy­vin eri­kois­ta ai­kaa. Luu­lim­me jo, et­tä tämä vi­rus oli­si väis­ty­mäs­sä pik­ku­hil­jaa. Nyt on kui­ten­kin to­det­tu jäl­leen uu­sia hel­pom­min tart­tu­via ko­ro­na­vi­rus­muo­to­ja. Tämä ra­joit­taa edel­leen elä­määm­me huo­mat­ta­vas­ti.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­ta (Mark. 1:29-39) jäi mie­lee­ni pyö­ri­mään Si­mo­nin ja hä­nen to­ve­rin­sa sa­nat Jee­suk­sel­le: Kaik­ki et­si­vät si­nua. Olem­me­ko kaik­ki et­si­jöi­tä? Sil­lä vain sil­loin voi ko­kea löy­tä­mi­sen ilon. Us­kon, et­tä ih­mi­se­lol­le on tyy­pil­lis­tä jat­ku­va et­si­mi­sen ja löy­tä­mi­sen vuo­rot­te­lu.

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti löy­tyy Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­ta. Teks­ti ker­too Jee­suk­sen pa­luus­ta ko­ti­kau­pun­kiin­sa Na­sa­re­tiin ja hä­nen siel­lä pi­tä­mäs­tään saar­nas­ta.

En­sin­nä tah­don kiit­tää ku­lu­nees­ta vuo­des­ta. Vaik­ka vuo­teen kuu­lui pal­jon­kin ko­e­tus­ta, si­nun kä­sis­sä kaik­ki kui­ten­kin oli. Jopa ko­ro­na-vi­ruk­ses­sa­kin on sa­lat­tu tar­koi­tuk­se­si ja vii­sau­te­si, vaik­ka se ai­heut­ti ki­pua ja kuo­le­maa­kin. Ai­na­kin se on muis­tut­ta­nut, et­tei kaik­ki ole ”ih­mi­sen kä­des­sä” täs­sä elä­mäs­sä. Suu­ri siu­naus on ol­lut myös asua tääl­lä Suo­mes­sa ja maa­seu­dul­la, mis­sä kul­ku­tau­dit­kin huo­nom­min rie­huu, mis­sä toi­sis­tam­me huo­leh­di­taan, sa­noin, töin ja ru­kouk­sin. Toi­von­kin al­ka­vaan vuo­teen yhä Si­nun siu­naus­ta­si, ko­ro­nal­ta suo­jaa meil­le kai­kil­le.

Jo­kin ai­ka si­ten pen­goin kaap­pia et­sien jo­tain tär­ke­ää pa­pe­ria. Kä­tee­ni osui van­ha leh­ti­lei­ke, jos­ta seu­raa­va kat­kel­ma: